Hermione istuu Tylypahkan raunioilla. Sodan loppumisesta on kulunut kaksi päivää. Hänen rakastamastaan paikasta ei ole kuin rauniot jäljellä Voldemortin aiheuttaman sodan takia. Tuulen vire osuu hänen kasvoillensa työntäen ruskeita pörröisiä hius sortuvia hänen naamaltaan. Loput hiukset ovat nutturalla hänen sauvansa ympärillä. Hän ei tiedä mitä tuntea katsoessaan kuolleiden ystäviensä ruumiita. Niin paljon verta vuodatettu aivan turhan asian takia. Loppujen lopuksi meissä kaikissa kiertää sama punainen veri, ei sillä ole väliä onko puhdasverinen, puoliverinen tai jästisyntyinen. Valitettavasti Voldemort ja tämän kuolonsyöjänsä eivät ajatelleet samoin.

Hänellä on syyllinen olo siitä, että selvisi. Miksi hän selvisi, kun niin moni hänen ystävänsä kuoli. Hekin olisivat ansainneet elää. Niin monta elämää jäi aivan liian lyhyeksi. Liian monen elämä päättyi ennenkö se edes ehti alkaa kunnolla. Hermione on niin ajatuksissaan, että ei huomaa mitään ympärillään.

Hermionen viereen istuu tuttu hahmo, joka saa hänet vihdoin pois hänen ajatuksistaan. Poika joka elää, Harry Potter. Tämän mustat hiukset ovat sekaisin, joidenka seassa on kuivunutta verta ja hänen naamansa on likainen. Hänen paitansa on riekaleina ja housut ovat kuran ja tomun peitossa. Heistä kaksikymmentä metriä oikealle keskellä kaikkea makaa Voldemortin kuollut ruumis. Hänen kasvonsa pienessä irveessä. Hänen tummat hiuksensa tulevat hieman naamalle. Hän ei enää näyttä sille hirviölle, joka hän oli, vain pelkkä Tom Valedro. Poika jota ei rakastettu. Ehkä tämä kaikki olisi vältetty, jos vain hänellä olisi ollut joku, joka oikeasti rakasti tätä.

"Miksi Harry?" Hermione kuiskaa niin hiljaa, että pojan oli vaikea kuulla tätä. "En tiedä, mutta se on vihdoin ohi", Harry vastaa hiljaa. Kumpikaan ei halua rikkoa hiljaisuutta kovilla äänillä. "Loppuuko se oikeasti ikinä. Mikään ei tule olemaan samanlaista enää. Ystävämme, perheemme, he ovat mennyttä, emme voi elää enää normaalisti" tyttö sanoo murtuneella äänellänsä. "Ei niin, mikään ei tule olemaan ennallaan, mutta meidän on vain opittava elämään sen kanssa" Harry toteaa, vaikka itsekin tietää, että elämä ei tule olemaan normaalia vielä pitkään aikaan, ehkä ei ikinä.

Harry katsoo eteensä kohti Suuren hallin raunioita. Noidat ja velhot surevat menetettyjä läheisiään. Kuolemaa joka puolella heitä. Ei ole suuntaa mihin voisi katsoa ilman että näkisi jonkun ruumiin. Näiden ruumiiden seassa on Remus Lupin. Hänen entinen professorinsa, isä hahmonsa, sekä läheinen ystävänsä. Harryn mielessä pyörii ajatus tämän pojasta Teddystä, poika on vasta parin kuukauden ikäinen. Hän ei tule muistamaan vanhemmistaan mitään eikä tule itse tuntemaan heitä. Hän kokee saman kohtalon kuin Harry, kuulee vain tämän vanhempiensa kavereilta asioita heistä. Harry lupaa itselleen, että tekee kaikkensa, ettei Teddy joudu kokemaan oloansa yhtä hylätyksi mitä Harry koki lapsuudessaan.

Remuksen ruumiin vieressä on hänen vaimonsa Nymfadora Tonks. Heistä hieman oikealla makaa Fred Weasleyn ruumis. Hermione tuijottaa jo Fredin ruumista silmissään kyyneleet, joidenka hän ei anna karata. Hän ei voi vaikuttaa heikolle muiden edessä. Hermione tietää, että hän ja Harry joutuvat yhdessä Ronin kanssa parrasvaloon, jossa jokaista heidän liikettään vahditaan. Hän silti kokee kipua nähdessään punapään ruumiin. Pojan, jota hän oppi rakastamaan niin kovasti. Kukaan ei tietenkään tiennyt heidän suhteestaan, paitsi George, Lee ja Harry. Heidän eronsa satutti heitä molempia, mutta he tiesivät, että he eivät tulisi ikinä kestämään. Kirjanörtti ja jekkuilija, ehkä kirjoissa se toimii ja on romanttista, mutta oikeassa elämässä se oli vaikeampaa. Hermione silti rakasti melkeinpä jokaista Fredin jekkua, kunhan kukaan ei loukkaantunut.

Fred tiesi, että hänen pikkuveljensä pitää Hermionesta vaikka ei osannut ilmaista sitä oikein, hän tiesi, että se satuttaisi Ronia liikaa, jos hän olisi Hermionen kanssa. Hermione taas ei halunnut, että Fredille kävisi huonosti, ajatellen että hän on jästisyntyinen ja etsintäkuulutettu ja oli pakosalla. Molemmat jatkoivat toistensa rakastamista, vaikka olivatkin eronneet. Pakosalla ollessaan Hermionen tunteet Ronia kohtaan palasivat jotenkin, tämän muistuttaessa Hermioneta Fredistä hänen punaoransseilla hiuksillaan ja pisamillaan.

Hermionen ja Harryn hiljaisen rauhallisuuden pilaa kameran ääni ja kun he kääntyvät ympäri näkevät Rita Luodikon ja hänen apurinsa kameroiden ja muistioiden kanssa. Kysymyksiä alettiin pommittaan kahta nuorta kohti. "Harry miltä tuntuu päihittää Pimeyden Lordi?" "Oletteko yhdessä" "Onko kommentteja sodan tapahtumista" "Mitä sanotte kaikille, jotka menettivät jonkun läheisen" Hermione mulkoilee reporttereita samaan aikaan kun Harry vastaa "Antakaa meidän surra rauhassa."

Ennenkö reportterit ehtivät vastata heille keskelle aukiota ilmestyy hohtava hahmo. Kaikkien katseet Tylypahkan alueella kääntyvät hahmoa kohti ja osa siirtyy lähemmäksi seuraamaan tilannetta.

"Olen teidän uusi ministerinne Watson. Haluan aloittaa sillä, että olemme todella pahoillamme kaikkien tiedän menetyksistänne. Tylypahka tullaan kunnostamaan ja asiat pannaan järjestykseen. Kehittelemme tällä hetkellä uusia lakeja ja nappaamme viimeisimmätkin kuolonsyöjät, jotka pakenivat paikalta Voldemortin kuoleman jälkeen. Parhaimmat aurorimme ovat tälläkin hetkellä vangitsemassa heitä. Tulette näkemään uudet laki muutokset päivän profeetassa heti kun ne ovat käyttö kelpoisia" mies ääni sanoo ennen kuin haihtuu yhtä nopeasti ilmaan kuin ilmestyikin.

Rita ja hänen apurinsa kaikkoontuvat ministeriöön selvittämään asiaa unohtaen nuoret, ainakin hetkeksi.

"Tule, etsitään Ron" Harry sanoo tytölle. Hermione on hieman vastahakoinen, mitä Harry ihmettelee. "Mikä on vikana?" tämä kysyy ja tyttö huokaa. "Pussasimme Ronin kanssa" tyttö tunnustaa, joka saa Harryn suun aukeamaan. "Hermione, pidätkö Ronista?" poika kysyy ihmetellen. "En tiedä, tai siis se vain tapahtui niin nopeasti ja olimme varmoja, että kuolemme ja hän muistutti niin Frediä siinä tilanteessa ja no voih en tiedä" tyttö höpöttää nopeasti stressaantuneena. "Älä huoli kaikki tulee menemään hyvin" poika kannusti noustessaan ylös, ojentaen kättään tytölle, joka tarttuu tähän. Yhdessä kaverukset kävelevät surevien ystäviensä luokse.

Hermionen nähdessään Ron ryntää halaamaan tätä, mihin tyttö vastaa hieman kiusallisesti. Ron ei tätä kuitenkaan tajua. George kohottaa katseensa Fredin ruumiista ja katsoo pahoillaan Hermioneta, hän tietää kuinka paljoon tyttöön sattuu juuri tuolla hetkellä. Vaikka kasvot osoittavat myötätuntoa Weasleytä kohtaan, tämän silmistä hohtaa kipu ja särkyneisyys. Kaikki muistot kiiltävät hänen mielessään katsoessaan kerran rakastamansa pojan ruumista edessään.

Hermione kyykistyy Georgen viereen, poika ei ole suostunut liikahtamaankaan veljensä ruumilta. Hän menetti osan itsestään samalla kuin Fred kuoli. Ei enää Feorgea ja Grediä, ei Weasley kaksosia, vain George. "Miksi? Miksi sinun piti kuolla" poika kuiskaa niin hiljaa, ettei Hermione melkein saanut selvää tämän puheesta. Fredin paita on litimärkä tämän perheen jäsenten kyynelistä ja viimein Hermionen poskella valuu yksi yksinäinen kyynel. "Sinä lupasit, lupasit että selviät" hän kuiskaa värisevän murtuneella äänellä.

Tyttö halusi huutaa, kiljua, itkeä, mutta hän ei voinut. Hän ei voinut tehdä mitään kuin katsoa hiljaa. Hiljaa sanomatta sanaakaan George ojensi jotain tytölle. Hän vilkaisee ja huomaa sen olevan kultainen sydämen mallinen kaulakoru, sama koru joka tytöllä on kaulassa. Korussa on lommoja ja sen ketjussa on vähän verta. Koru ei enää kimmeltänyt yhtä kirkkaasti, kuin silloin kun se hankittiin, mutta se ei ole silti menettänyt arvoaan. Korun sisällä on kuva Hermionesta ja Fredistä yhdessä makaamassa kukkapellolla.

Pelto on aivan Hermionen kodin vieressä. He viettivät kesällä aikaa siellä, välillä Harry ja George olivat mukana, välillä he olivat kahdestaan. Hermionen vanhemmat rakastivat Frediä, ja Fred rakasti heitä. Nyt hekään eivät voi nähdä enää poikaa, ei sillä, että he edes muistaisivat tätä, eivät he edes muista omaa tytärtään.

"Ajattelin että haluat sen, se oli hänellä kuollessaankin, hän ei ikinä kyennyt riisumaan sitä" poika sanoo käheällä äänellä. "Kiitos" tyttö sanoo ja halaa poikaa. "Tiedän, tämä ei ole helppoa. Muista kuitenkin, että jos ikinä tarvitset apua, olen aina tukenasi" tyttö kuiskaa pojan korvaan. Poika nyökkää itkien, hän ei löytänyt sanoja, mutta hän tiesi. että tyttö ymmärtää paljonko se merkitsee hänelle.

Kaksikon halatessa Harry ja Ron seisoivat kauempana katsomassa. Ron katsoo kaksikkoa kateellisena ja syyllisenä. Hän koki syyllisyyttä siitä, että oli Hermionen läheisyydestä kateellinen veljelleen, vaikka tämä oli juuri menettänyt toisen puolensa. Fredin kuolema on paljon tuskaisempi Georgelle kuin kenellekään muulle. Silti pojan sisällä oli pieni itsekäs ääni, joka kadehti sitä, että Hermione ei ollut hänen käsissään vaan veljensä.

Harry katsoo surullisena kaksikkoa tietäen, kuinka paljon molemmat rakastivat Frediä. Kääntyessään Ronia kohti suru vaihtui ihmetykseen. Miksi Ron mulkoili Georgea. "Khöm" Harry yskäisee saadakseen pojan huomion. "Mmh" Ron vastaa kääntyessään Harryä kohti, mutta tämän silmät pysyivät liimaantuneina kaksikkoon. "Mikä sinulla on?" Harry töksäyttää. "Ei mikään" Ron vastaa vähän liian nopeasti. "Et omista häntä" Harry toteaa, nyökäten Hermionen suuntaan. "Tiedän, mutta ... en tiedä" Ron vastaa empien. Ajatus tytön huulista hänen omillaan pyöri hänen mielessään.

"RON!" kuuluu tytön kiljaisu ja ennenkö poika ehtii reagoida kädet ovat jo hänen kaulansa ympärillä halaamassa tätä. Vaaleat kiharat hiukset osuvat pojan leukaan ja hän tunnistaa tytön Lavenderiksi. Hänen tyttöystävänsä, tai no entinen tyttöystävänsä. He erosivat, koska Lavender uskoi että Ron on rakastunut Hermioneen, se ei ollut kaukana totuudesta. Ron ei tätä tietenkään ikinä myöntänyt Lavenderille.

Harry lähti Ronin vierestä seisomaan yksin rauniolle katsomaan järveä. Hän ei halunnut olla parin vieressä. Keväinen tuulen vire osuu hänen kasvoihinsa, heiluttaen tämän tummia, sotkuisia hiuksiaan. Mikään ei tule olemaan normaalia. Ei hänelle. Kaikki menettivät jonkun, hän menetti kaikki perheen jäsenensä, hänen vanhempain kuvansa. Pieni toivon kipinä hänen sisällään toivoi, että hän saisi viimein elää rauhassa, Harry Potterina, ei poikana joka elää, mutta hän tiesi, ettei se ole mahdollista. Tämä varjo seuraa häntä ikuisesti, aivan sama minne hän menee, kaikki tuntevat hänet, olettavat jotain suurta häneltä.

"Ihmiset katsovat meitä aivan sama, minne menemme" Hermionen ääni rikkoi hiljaisuuden. Poika ei ollut edes tajunnut ystäviensä saapuvan taakseen. Hermione hänen oikealla puolellaan, Ron vasemmalla. Poika oli kai saanut Lavenderin pois kimpustaan. "Niin katsovat" Harry vastaa. Kolmikko seisoi hiljaa jonkin aikaa paikoillaan, kunnes kaikki lähtivät omille teilleen. He tiesivät, että tulevat vielä näkemään, tämä ei ollut tässä, että jotain hullua tulee vielä tapahtumaan. 

AN/ joo tota aattelin nyt alkaa kirjottaa tätä uusiks