Miksu tallusteli apeana tietä pitkin ja mietti.
Mietti miten löytäisi kodin, miten eläisi jos ei löytäisi kotia, tai jos ei löytäisi ruokaa. Tai, no, ainahan voisi palata Ouluun ja jatkaa kerjäämistä ja jätteiden syömistä.

Mutta sitten Miksu huomasi että tarvitsisi myös ystävän. Ystävän, joka tukee huonoina hetkinä, ystävän, joka auttaa kun apua tarvitsee. Kun Miksu sitten saapui metsän reunaan, hän huomasi olevansa nälissään ja väsynyt.

Ennen hän oli kulkenut ihmisten ovelta ovelle pyytämään ruokaa, mutta metsässä ei ihmisiä ollut. Mutta hän oli erehtynyt pahan kerran. Sillä nyt Miksua vastaan käveli mies jolla oli kummallinen pitkä kapine selässä ja vihreänruskeat vaatteet päällään. Miksu käveli miehen luokse, nuuhkaisi tätä varovasti ja kallisti päätään.
- Olenko minä nyt hyvä? hän haukkui, vaikkakin ihmisen tajuamatta mitä hän sanoi. Ihminen naurahti ja kumartui silittämään Miksua.

Yhtäkkiä Miksu vaistomaisesti huomasi: tämä mies taisi pitää hänestä. Mies kääntyi ja lähti poispäin, luultavasti kotiinsa, mutta Miksu seurasi häntä pusikoissa kauniille talolle metsän reunassa. Kun mies oli mennyt ovesta, Miksu haukkui. Hän haukkui niin kovaa että ääni oli mennä käheäksi. Hän haukkui, koska hän halusi sisälle. Ihminen oli kiltti. Kun hän lopetti, talon ovi avautui.

Ovella seisoi sama mies, jonka Miksu oli nähnyt metsässä. Mies otti pennun syliinsä ja silitti sitä. Hän puheli jotain itsekseen, mutta ei Miksu ymmärtänyt mitä.