Tämä kolmas luku tulee muuttumaan vähän, mutta silti sisältää samat varoitukset...

Varoitus: Jos viiltelet tai muulla tavoin vahingoitat itseäsi, lue tätä lukua varovasti. En halua, että teet mitään mitä kadut joskus vain tämän luvun myötä;) Itse myös viiltelin viel muutama kuukausi sitten, joten kirjotan tätä osittain oman kokemuksen perusteella. Kaikki nämä on omien kokemusten ja tietojen perusteella ja hieman joistain hoidosta olen etsinyt tietoa.

Louisin näkökulma

  Herään aamulla siihen, kun jonkun herätyskello pärähti soimaan. Kaiken lisäksi herätysääni oli Toy Storyn tunnusmusiikki.
"Liam James Payne! Sammuta se herätys ennen ku kynin sut hengiltä! Toiset haluu nukkuu!" Valitin laittaessani tyynyni pääni päälle peittääkseni tuon hirveän musiikin.
"Kello on puoli kahdeksan ja kahdeksalta on aamupala. Joten hopi hopi ylös kaikki!!" Liam pääsi taas homminsa pomottamaan muita. Rakastan serkkuani yli kaiken. Hän on paras ystäväni. Tällä hetkellä vihaan kuitenkin Liamin aamuvirkeyttä. Siitä en vaan tykkää yhtään. Olen vasta kahdeksalta piirteä, en puoli tuntia ennen!
"Liam ole hiljaa!" Niall kiukutteli huoneen toiselta puolelta. Zayn tuntui kääntävän vain kylkeään alapuolleani (hyi hyi likaiset mielenne. Louis nukkuu kerrossängyn ylhäällä ja Zayn kerrossängyn alapedisssä. Ei noista kahdest tuu edes pariiXD).
"Li oo jo hiljaa!!" Ärähdin ja viskasin tyynyni serkkuani päin. Nuorukainen vain nauroi ja sytytti kattolampun. Se siitä nukkumisesta. Tosin olisi minun varmaan jo pitänyt tottua Liamin aamuvirkkuuteen, koska näimme neljästi tai viidesti vuoden aikana. Mikä oli taas harvinaisen usein koska ajattelee, että Liam asuu Englannissa ja minä asun Amerikassa, tarkemmin Minnesodassa. Soitamme toisillemme usein ja viestittelemme lähes koko aika. Liam on ainut serkkuni, sillä isäni veli on lapseton. Siskoja minulla sitten on vaikka muille jakaa. En kuitenkaan halua vaihtaa heistä ketään. Rakastan heitä kaikkia neljää tasavertaisesti. Tietysti heitä kaikkia tulee hirveä ikävä. Kyllä myönnän, että äitiäkin tulee ikävä. En ole liian ylpeä myöntämään sitä. Luojan kiitos, että Liam on täällä kanssani.
"Louis?" Liam kysyi nojaten sänkyyni ja herättäen minut ajatuksistani. Katsoin kysyvästi hänen pehmeän ruskeita silmiä vasen kulmani koholla.
"Käytäiskö isoisän haudal ja kattoos papaa?" Serkkuni ehdotti hiljaa. Tiesin serkkuni syyttävän itseään osittain isoisän kuolemasta. Äitini, Karen, Geoff, papa ja siskoni itseni lisäksi väittää toisin.
"Se ei ole sun vika Li! Ymmärrä se!! Kukaan ei syytä sinua!!!" Sanoin ja hyppäsin alas sängystäni. Otin pyyhkeeni ja pesuaineet ja painuin suihkuun.

    Liam syyttää itseään isoisän kuolemasta, vaikka asia ei ole niin. Liam oli niihin aikoihin pahasti sairas ja riiteli paljon isoisän kanssa. Liam asui paljon sinä vuonna Amerikassa hoitojensa takia. Se oli älyttömän rankkaa erityisesti meidän perheille ja isoisälle ja papalle.

Flashback neljä ja puoli vuotta taakse päin... Täst alkaa tapahtuu jonkin verran, joten jos et pysty hillitsemään itseäsi, ÄLÄ LUE!!

Istuimme kotona ruokapöydän ääressä. Ja meillä tarkoitan minua, Fizzyä, Phoebea, Daisyä, äitiä, Liamin, isoisää ja papaa. Isoisä ja papa istuvat pöydän päissä. Minä ja Liam isoisän molemmin puolin. Vieressäni oli Daisy ja äiti istui Daisyn ja papan välissä. Äitiä vastapäätä oli Fizzy ja Phoebe on kaksostaan vastapäätä jättäen minut ja Liamin nokittain.
"Voinko poistua jo pöydästä? Mua ei vaa huvittais syödä enää", Liam kysyi rikkoen hiljaisuuden, joka oli hieman vaivaantunut ja jännittynyt.
"Liam-kulta, syö vielä edes siivu tomaattia ja kesäkurpitsaa! Tiedän, ettei se ole sulle helppoa, mutta yritä syödä ne! Jooko?!" Äitini pyysi. Liamille oli todettu anoreksia puoli vuotta sitten. Samoihin aikoihin kun isoisälle oli todettu keuhkosyöpä. Liam oli lähetetty sairaalahoitoon Yhdysvaltoihin, koska Englannissa häntä ei otettu sisään. Kuulemma liian nuori. Okei joo olihan Liam tuolloin 11-vuotias. Äitini kun sairaanhoitaja on, kysyi työpaikaltaan tähän apua; vastaus oli, että heidän sairaalaan osaksi ja osaksi sitten kotihoitoon. Tämän takia Liam asuu melkein kaksi vuotta Minnesodassa meidän luona.
"Johanna kiltti! Poika kärsii muutenkin ja onhan hän syönyt neljänneksen annoksestaan", Papa sanoi ja otti äitini kädestä silittäen sitä hellästi. Liam katsoi minua ruokapöydän yli. Tiesin serkkuuni sattuvan. En edes tiedä, minkä takia serkkuni tekee tämän itselleen. Pelkästään häneen katsominen satuttaa. Hänessä on tuskin lihaksia. Kun hän makaa joko sohvalla tai sängyllä, hänestä pilkottaa lantion luut ja kylkiluut. Puhumattakaan siitä kuinka vähän hän syöö ja liikkuu senkin edestä. Myönnän, että minua pelottaa serkkuni puolesta. Jos hän jatkaa samaa menoa, hänen kehonsa romahtaa hänen alta. Et tiedä mitä silloin tekisin, jos Liam kuolee. En voi menettää häntä. Liam on serkkuni. Paras ystäväni. Ainut henkilö, kehen luotan 100%. En voi menettää häntä.
"Hyvä on Liam. Voit poistua, kunhan pysyt olohuoneessa tai omassa huoneessasi ovi auki", äitini huokaisi lopulta. Tiedän äitini haluavan pelastaa siskonpoikansa. Karen tekisi varmaan saman minun kohdallani.
"Äiti voinko mennä Liamin kanssa?? En luota siihen, että hän on yksin" Kysyin noustessani. Äiti heilautti kättään poistumisen  merkiksi.
"Tule Liamin huoneeseen papan kanssaa sitten kun olette syöneet", kuiskasin isoisän korvaan. Isoisällä saataisi olla jotain käsikirjoituksia mukana, joita minä ja Liam voitaisiin tehdä ja harjoitella. Tuntuu, että mikään muu ei auta Liamiin kuin näytteleminen. Aivan kuin se olisi ainut elämänkorsi, joka estää Liamia lopettamasta syömästä kokonaan.

Koputin Liamin huoneen oveen ja astuin sisään. En kuitenkaan nähnyt poikaa huoneessaan. Näin kuitenkin kylpyhuoneen oven alta valoa, joten koputin oveen.
"Li, kaikki okei?" Tiesin sen olevan olematon kysymys, mutta ei se silti estänyt minua olemasta joissain määrin kohtelias. Kukaan ei kuitenkaan vastannut, mutta kuulin jonkun tipahtavan lattialaatalle. Pienen kiroamisen voimin oven toiselta puolen riuhtaisin oven auki. Liam käänsi päätään suuntaani ja näin pelon ja ahdistuksen hänen silmissään ennen kuin kyyneleet nousivat hänen suklaan ruskeisiin silmiin. Se mitä näin, ei poistu koskaan muististani. Lattialla oli pieni lammikko verta hänen käsiensä alla ja linkkuveitsi lattialla verisenä muutaman sentin päässä pojasta. Liam oli viillellyt linkkuveitsellä ranteitaan. Aloin toimia heti kun järkytys oli hälvennyt hieman. Kaivoin ensiapulaukun ja laitoin vessapaperia tyrehtyttämään Liamin verisiä ranteita. Etsin vanulappujan ja desifiointiaineen. Veri alkoi tulla paikoin vessapapaperin läpi. Suljin vessan oven ja lukitsin sen myös ulkopuolisten loitolla pitämiseksi. Kastoin vanulalappuja puhdistusaineeseen ja varovasti aloin puhdistaa viiltoja. Liam irvisti kyynelten seasta, kun alkoholi osui rikkinäiseen ihoon. Pian ranne oli puhdas verestä ja haavat olivat melkeenpä tyrehtyneet. Aloin laittaa lääkerasvaa ja haavasidettä. Nousin ylös lattialta ja laitoin veriset vanulaput roskikseen. Kastoin pyyhkeen lämpimään veteen ja pyyhin lattialla olevan veren ja heitin sitten pyyhkeen likapyykkikoriin, joka oli Liamin kylpyhuoneen oven vieressä Liamin kylpyhuoneen puolella. Avasin oven ja astelin serkkuni sängylle istumaan. Vedin jalkani rintaan ja aloin itkeä. Ei tämän kuulunut mennä näin. Miksi juuri tähän aikaan isoisä sairastui keuhkosyöpään? Ja miksi rakas serkkuni sairastui anoreksiaan ja viiltelee? Elämän ei kuulu olla näin monimutkaista melkein 12-vuotiaalle. Tämä ei ole reilua!
"Lou?! Ole kiltti ja puhu mulle!" Liam istuutui viereeni, muttei koskenut minuun.
"Liam miksi?" Kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Mä oon vaa nii turha ja lahjaton idiootti. Ja kaiken lisäks liian lihava, ruma ja tarpeeton hinttinörtti!" Liam purskahti uudelleen kyyneliin. Halasin serkkuani varovasti, mutta lujaa. Tunsin hän käsivarsien luut. En uskaltanut kovin kovaa halata, sillä serkkuni voi hajota pienimmästäkin voiman käytöstä. Aivan kuin tämä olisi hentoa lasia.
"Liam! Sä olet liian laiha! Sä et sais laihtuu paljoa enää, ettet joudu kokonaa sairaalahoitoo tai kuole ku sun keho pettää kokonaa. Mä en haluu menettää sua! Sä et ole ruma vaan Liam!! Sä olet kaukana turhasta ja tarpeettomasta kuin vai voi olla. Ja mitä tulee siihen, et olet älyttömän fiksu, ei tee susta nörttii. Ja sä olet homo, niin asia on sillä selvä", sanoin silittäessä Liamin hiuksia. Isoisä ja papa astuivat Liamin huoneeseen. Molemmat katsoivat meitä kysyvästi. Papa antoi Liamin kirjoituspöydän tuolin isoisälle istuttavaksi.
"Pojat? Miten pärjäätte?" Papa kysyi. Kun Liam oli läheisempi isoisälle, minä olin papalle. Se vain meni niin. Ei niin eittekö Liam papan tai minä isoisän kanssa toimeen tultaisiin, mutta ei se vastaa suosikki isovanhempaa. Tietenkin Liam ottaa isoisän sairastumisen huonommin kuin minä.
"Isoisä! Papa! Liamilla on teille asiaa!" Katsoin serkkuani terävästi ja tuo huokaisi. Hän tiesi mistä puhuin. Meillä kun toimii tämä yhteinen ajattelu. Tiedämme myös toisen ilmeestä, että mitä tarvitaan. Tekstiviesteissä hymiö tai jokin kirjoitustapa voi laukaista hälytyskellot soimaan toisen mielitilasta. Se on helpotus ja se on kirous. Kuten tämän Liamin anoreksian ja viiltelyn ennalta huomaaminen ei tullut missään vaiheessa minulle ilmi. Vasta sitten kun asia oli jo tapahtunut. Siitä voin syyttää itseäni, kun en aiemmin huomannut. Kaikki merkit oli ilmassa, mutta en huomannut niitä. Toivottavasti Liam parantuu anoreksiasta ja lopettaa viiltelyn.
"Liam kerro vain. Tiedät sen helpottavan. Me ei tuomita sinua. Minä, papa ja Louis olemme aina tukenasi! Okei, Liam?!" Isoisä siirsi työtuolin sängyn viereen.
"Mä... Mä... Mä-"

**********

Ja eka glifferi.... Teen tän kolmannen luvun kahdes tai kolmes osa muutamast syyst: 1) muuten tulis vähä liian pitkä 2) tää on mulle ainaki hyvin pitkälti henkilökohtane aihe, josta on rankkaa kirjottaa sen takii 3) te ette jaksa odottaa et kirjotan tän loppuu ni jaan tän

Mut nii... Tää kolmas luku ei rohkase ketää vahingoittaa itteään millään lailla!!!! Mul on taustalla kymmenen vuoden koulukiusaamistausta alkaen eskarist, lisäks äiti on joskus hakannu mua nii et esim kolmannel luokal mul oli musta silmä koulus, mua on muutenki kiusattu, ja lähes seksuaalisesti hyväksikäytetty paljon yläaste aikoinani. Yhdellä hyvällä ystävälläni(silloin kun oltiin viel tekemisis) oli todettu anoreksia yhdeksännellä luokalla. Niihin aikoihin aloin pikkuhiljaa valua pois meidän kolmen kaveriporukast. Mua on aina syrjitty, vaikka sitä ei muut huomaiskaa. Mulla on viis hyvää ystävää nykyisin, joille en ole maininnut viiltelystäni.. En oo muulla tavoin itsetuhoinen  paitsi viiltelin. En oo anorektikko vaikka olen vähentäny syömistä, mutta vaan sen takia, että ei ole nälkä ja tämä johtuu masennuksestani. Kerron tän teille siksi, koska nyt tiiätte,  et miks tätä lukuu on erityisen työllästä kirjottaa. Ja kirjotan tän luvun siksi koska se kuuluu juoneen;)

Mut nähdään seuraavas osas❤❤❤ Sanoi täs luvus vajaa 1540kpl♡♡ kertokaa mielipiteenne ja Votetkaa ily♡♡♡☆☆☆